Akateemiset juhlakirjat digitalisoituvassa maailmassa

Akateemiset juhlakirjat ovat yliopistopiirien outo tapa, jota ulkopuoliset eivät jätä ihmettelemättä. Juhlakirjaperinne on akateemisessa maailmassa ikivanha kunnianosoitus ansioituneelle tutkijalle. Ajan mittaan juhlakirjakin on kärsinyt inflaatiosta. Oikeustieteessä jokainen kunniallinen tutkija on pitkään saanut juhlakirjan, joka on hänelle omistettu ja joka hänelle juhlallisesti luovutetaan. Klassisessa perinteessä juhlakirjan kirjoittivat kirjan saajan omat oppilaat spontaanisti ja omalla kustannuksellaan. Nykyisin useimmat juhlakirjat syntyvät puolipakosta tutkijakollegojen ja joskus tiedekunnan johdon aloitteesta. Hankkeen toteuttaa käytännössä toimituskunta, joka valikoi kirjoittajat, toimittaa painokelpoisen tekstin sekä huolehtii kirjan painatuksesta. Yleensä kirja tehdään joko 60-vuotis- tai 70-vuotislahjaksi, mutta arvostettu tutkija voi saada uransa aikana useampia juhlakirjoja: kruunaamaton juhlakirjojen kuningatar lienee Leena Kartio, joka taisi saada urallaan neljä juhlakirjaa. Ennätystä tuskin lyödään, sillä perinne on hiipumassa myös oikeustieteessä, jossa se on pisimpään säilynyt.

Juhlakirjan artikkelien taso vaihtelee, mikä paljolti riippuu kirjoittajakunnasta. Joskus toimituskunta joutuu maanittelemaan kirjoittajia, jotta säällinen määrä artikkeleita saadaan ja kirja kyetään julkaisemaan. Tällöin kaikki tarjotut artikkelit on otettava kirjaan. Joskus taas juhlinnan kohde on niin arvostettu, että kirjoittajista on ylitarjontaa. Toimituskunta joutuu tässä tapauksessa tekemään diplomaattista karsintaa. Vertaisarviointiin artikkeleita ei alisteta, vaan periaatteena on, että kirjoittajan ääni saa kuulua vapaasti. Vanha tapa kuitenkin edellyttää, että kirjoitus jotenkin liittyy kirjan saajan uraan, tutkimusaiheisiin tai persoonaan. Osaava kirjoittaja aloittaakin tarinansa anekdootilla, enimmäkseen humoristisella, joskus näennäisironisella. Haitaksi ei myöskään ole, jos kirjoittaja nostaa elegantein sanakääntein esiin kirjan saajan tutkijauran huippuhetket. Minkäänlainen ilkeily, suoranaisesta roastauksesta puhumattakaan, ei kuulu klassiseen juhlakirjaformaattiin.

Vapaan kirjoittamisen strategia tuottaa artikkeleita, jotka suuresti poikkeavat siitä, mitä oikeustieteellisissä aikalehdissä tavallisesti julkaistaan. Hyvä juhlakirja-artikkeli on henkevä, älyllinen ja muuta kuin lainoppia. Lainoppi ei itse asiassa lainkaan sovi juhlakirjaformaattiin. Tosin moni artikkeli sitä lopulta on, sillä useimmat tutkijat eivät osaa kirjoittaa muulla tyylillä eikä muulle yleisölle. Ihanteelliset artikkelit ovat kuitenkin tiedepolitiikkaa tai aikaisempaa tutkimusta ravistelevia; monet kirjoittajat miettivät myös oikeustieteen osa-alueiden tulevaisuutta, oikeuspolitiikkaa, ajankohtaisia ilmiöitä tai jopa yleispoliittisia kysymyksiä. Tämä olikin juhlakirjojen rikkaus, sillä juristit eivät ole vastaavaa muualla harrastaneet. Juhlakirjojen kadotessa myös tämä spesifinen julkaisuforum katoaa.

Tulevaisuussuuntautuneet artikkelit tekevät vanhojen juhlakirjojen lukemisen hauskaksi. Ennustusten osumatarkkuus kun on enintään välttävä. Ihme erehtyminen tulevaisuudesta ei toki ole. Kukaan ei 1970-luvun oikeustieteessä esimerkiksi osannut ennustaa sellaista kansainvälistymistä, jonka kouriin lähes kaikki oikeudenalat 1990-luvun lopulla joutuivat. Eikä 1980-luvulla edes scifi-kirjallisuuden harrastajat kyenneet kuvittelemaan oikeuden digitalisoitumista, joka ei näytä jättävän yhtään kiveä kääntämättä. 1980-luvulla tutkijauransa aloittaneet vielä muistavat, millainen teknologinen ihme FINLEX oli, kun se vihdoin saatiin yleiseen käyttöön. Joku oli saanut oikeusministeriössä tilaisuuden ennenaikaiseen kokeilukäyttöön. Hänen kertomaansa suhtauduttiin kuitenkin samalla epäluulolla kuin nykyisin väitteisiin SOTE-uudistuksen pitkän tähtäimen hyödyistä.

Juhlakirjojen tyyppiominaisuuksiin kuuluu nopeutunut vanheneminen. Niiden tietoaines ei sinänsä vanhene, itse asiassa se kestää aikaa hämmästyttävän hyvin juuri yleisyytensä takia. Itse painetut kirjat vain katoavat nopeasti kierrosta: painokset ovat pieniä ja monasti omakustanteita. Vähäiset kirjat unohtuvat niitä saaneiden kirjahyllyjen vaikeapääsyisimpiin paikkoihin. Sähköisiä versiota alkaa olla vasta kaikkein uusimmista juhlakirjoista. Jos tällainen laitos puuttuu, juhlakirjan metsästäminen on yksi turhauttavimmista kokemuksista, joita tutkija urallaan kohtaa. Se jopa voittaa pitkästyttävimmän tieteellisen seminaarin. Juhlakirjojen artikkeleita ei edes saa rinnakkaisjulkaistavaksi Helsingin yliopiston julkaisuarkistoon, koska siihen tarvitaan kirjoittajan, julkaisijan, toimituskunnan ja ehkä kirjan saajankin suostumus. Koska he ovat yleensä olleet iäkkäitä alun perinkin, tällä hetkellä suostumukset tulisi kerätä heidän kuolinpesiensä osakkailta. Tosin aikanaan tekijänoikeudet lakkaavat, mutta siihen menee pitkälti toistasataa vuotta.

Painetut kirjat ovat täyttä vauhtia korvautumassa sähköisellä julkaisemisella. Sähköinen julkaiseminen on nopeampaa ja verrattomasti halvempaa: siinä selvitään neljäsosan kustannuksilla. Nuori polvi sitä paitsi arvostaa sähköisiä laitoksia painettujen asemasta. Tämä näkyy muun muassa valinnaisilla kursseilla, joilla jaetaan oppimateriaaleja. Aikaisemmin lähes jokainen osanottaja otti mielihyvin vastaan painetun kirjan, joka oli määrätty kurssin kirjallisuudeksi, vaikka sähköinenkin versio oli saatavilla. Nykyisin suhde on kääntynyt: suuri enemmistö valitsee sähköisen version, ja kirjoihin kiintyneet ovat harvassa. Sähköinen juhlakirja myös katkaisisi sen nopean vanhenemisen, joka on juhlakirjojen suurin heikkous. Tosin siihen tarvittaisiin sähköinen alusta, johon kaikki juhlakirjat pääsisivät.

Rationaalisesti ajatellen sähköisen julkaisemisen pitäisi lopettaa juhlakirjaperinne, koska sen rituaalinomaiset piirteet hämärtyvät. Ei ole enää mitään kouriintuntuvaa, joka voitaisiin juhlamenoin luovuttaa juhlakirjan saajalle. Juhlakirjan formaattia vastaava sähköinen versio on toki tuotettavissa. Sähköinen versio saadaan jopa näyttävän näköiseksi, koska siihen ei tarvita korkealaatuista paperia ja kansimateriaalia, jotka maksavat. Tietokoneen tikun luovuttamisesta on kuitenkin vaikea saada näyttävää performanssia. Yhtä hyvin voi käydä niin, että juhlakirjoista tehdään edelleen painettuja kirjoja kaiken uhallakin. Näin ne säilyvät jäänteinä kadonneesta maailmasta. Bibliofiili mielellään ottaisi tämän vaihtoehdon, sillä monet vanhan hyvän ajan juhlakirjat ovat kirjanpainotaidon mestarinäytteitä. Ne on tehty parhaillaan katoamassa olevalla ammattitaidolla. Valtaosa juhlakirjoista on kuitenkin karun asiallisia. Tutkijoiden saamat juhlakirjat eivät ulkonaisessa näyttävyydessä voikaan kilpailla tuomioistuinten, etenkin ylimpien tuomioistuinten itselleen kirjoituttamien juhlakirjojen kanssa. Mutta nämä institutionaaliset juhlakirjat ovatkin toinen tarina ja uuden blogikirjoituksen aihe.

Risto Koulu