Syntyykö oikeudenkäynnissä ”lakimieshyötyä”?

,

Keskustelu niin sanotusta lakimieshyödystä (lawyer advantage) on taas vilkastumassa: keskustelua aiheesta on käyty niin kauan kuin lakimiehiä ja oikeudenkäyntejä on ollut. Kaikki tutkimukset (joita tosin pohjoismaista saa vakavissaan etsiä) osoittavat, että asianosainen todella saa tällaista hyötyä. Lakimieheen turvautuva oikeudenhakija voittaa useammin kuin omaa asiaansa ajava: hän saa myös enemmän myönteisiä oikeudenmukaisuuskokemuksia kuin omin päin asiaansa hoitava. Vaikka kansalaisyhteiskunnassa kansalaisiin ja heidän omatoimisuuteensa uskotaan, harhailu oikeuden maailmassa on useimmille ei-lakimiehille tuskallinen koettelemus. Lakimies säästää ellei muuta niin ainakin päämiestään siltä henkiseltä rasitukselta, jonka oikeudenkäynti tuo aina mukanaan.

Jos tai kun lakimieshyödyn olemassaolo myönnetään, on aihetta kysyä, millaista lakimiestä keskivertokansalainen oikeudenkäyntiinsä kaipaa. Jossain vaiheessa on myös mietittävä, tuleeko lakimiehen olla akateemisen loppututkinnon läpäissyt lakimies vai riittäisikö tehtäviin pelkistetympi oikeudellinen koulutus, esimerkiksi alempi korkeakoulututkinto kuten sittemmin kadonnut oikeusnotaarin tutkinto. Suomessa ja yleensäkin pohjoismaissa asianosaisen lakimiehelle asetetaan yleisessä lainkäytössä poikkeuksellisen korkeat vaatimukset. Hänellä tulee olla OTM-tutkinto, hänen on oltava asianajaja tai luvan saanut oikeudenkäyntiasiamies, ja hänen käytössään pitää olla päivystysvalmis ja teknisesti moderni toimisto. Lisäksi näiden lakimiesten toiminta on ammatillisesti valvottua. Toki tästä kvalifikaatiosäännöstä on poikkeuksia, mutta ne eivät muuta kokonaiskuvaa. Kaikki tämä on sinänsä kuluttajan eli asianosaisen (jos hän on luonnollinen henkilö) kannalta hyväksi: hän saa korkealaatuisia, valvottuja ja luotettavia asianajopalveluja. Mitalin kääntöpuoli on kuitenkin tällaisten palvelujen hinta: kaikki maksaa. Sanotaan, että tyypillisen asianajajan (niin sanotusti korkeista) palkkioista yli puolet menee hänen toimistonsa yleiskulujen maksamiseen. Tämä ei yllätä, sillä toimistotilat, henkilökunta ja moderni tekniikka eivät tule ilmaiseksi. Myös valvonnasta maksetaan. Kuluttajansuojan tehostuminen on näin tahattomasti vaikeuttanut keskivertokansalaisen pääsyä oikeuksiinsa nostamalla kustannuksia, etenkin lakimiesavusta maksettavia.

Näin oikeudelliseen konfliktiin hakeutuva tai ajautuva kansalainen pakotetaan karuun valintaan. Yritänkö hoitaa itse asiaani vai palkkaanko oikeudenkäyntiin lakimiehen, johon minulla ei oikeastaan olisi varaa? Tosin riita-asioiden oikeudenkäynnissä lainsäätäjä on tehnyt parhaansa, jotta ensimmäinen vaihtoehto sulkeutuisi. Ei-lakimiehen nimittäin on jokseenkin mahdotonta minkäänlaisella menestyksellä hoitaa itse asiaansa. Hallintoasioiden oikeudenkäynneissä tällaiset lone rider -toimijat ovat vielä tavallisia, mutta menestyminen on sielläkin kyseenalaista. Ruotsalaisissa tutkimuksissa on katsottu, että myös hallintotuomioistuimissa oikeudenhakija saisi merkittävää hyötyä lakimiehestä. Kotimaisia tutkimuksia ei ole, mutta luultavasti asia on samoin Suomessa. Hallintolainkäytön kunniaksi (hallintolainkäyttöähän usein parjataan) on sanottava, että siellä asianosaisen avustajan ei tarvitse olla kvalifioitu lakimies tai ylipäätään lakimies. Toki hallintolainkäytössä vanha skandinaavinen perinne on aina ollut, että jokainen hoitaa ja saa hoitaa itse asiaansa. Omatoiminen asianajaminen on siis oikeus. Hallintotuomioistuimet ja viranomainen, joka on de facto kansalaisen vastapuoli, eivät tietenkään koe tätä perustavanlaatuiseksi ongelmaksi. Asioita on ”mukavampi ja helpompi” hoitaa, kun lakimiehet eivät tule oikeudenkäyntiä sotkemaan. Eettistä hyväksyttävyyttä on pakko miettiä vasta, kun omatoimisesta asianajamisesta tulee oikeuden sijasta velvollisuus – niin kuin se nähtävästi usein on.

Totta on, että ”lakimiehetön” oikeudenkäynti on vanha haavekuva. Kansalaiskeskustelussa ja edistyksellisessä tutkimuksessa on tästä syystä perätty kevennettyä oikeudenkäyntiä. Siinä riitapuolet itse ajaisivat asiansa, käsittelytavat olisivat yksinkertaistettuja, eikä oikeudenkäyntikuluja tuomittaisi, oli lopputulos mitkä tahansa. Koska lakimiehiä ei käytettäisi, merkittävin kustannuserä tippuisi pois. Näin oikeudenkäynnin kynnys madaltuisi, eikä tappiokaan olisi sellainen katastrofi kuin täysimittaisessa ja kuluvastuullisessa oikeudenkäynnissä. Kevennetyistä oikeudenkäynneistä on lukuisia versioita. Niiden äärisovelluksissa osapuolet eivät edes saisi käyttää lakimiehiä tai muuta ammatillista apua. Tällaisiin linjauksiin ei kannata mennä. Useimmat maallikko-oikeudenhakijat haluavat tuekseen osaavan henkilön, kun he joutuvat outoon ja konfrontoivaan tilanteeseen. Tätä yksityiskohtaa ei tarvitse vielä lähemmin miettiä. Vaikka Suomessakin kevennetystä oikeudenkäynnistä on puhuttu ja puhutaan, käytännön toimenpiteisiin sellaisen aikaansaamiseksi ei ole päästy.

Maailma on kuitenkin muuttumassa. Voi olla, että ”lakimiehetön” oikeudenkäynti toteutuu toista kautta eli yleisen digitalisoitumisen seurauksena. Sähköinen asiointi viranomaisissa alkaa olla useimmille arkipäivää. Sähköisestä asioinnista viranomaisissa taas on hyvin lyhyt askel sähköiseen asianajamiseen virtuaalisessa oikeudenkäynnissä. Kansalaisen silmissä tuomioistuin ei eroa hallintoviranomaisesta ja siirtyminen sähköiseen asiointiin sielläkin on luonnollista heti, kun se on mahdollista. Tulevaisuudessa sähköinen asiointi ei myöskään ole pelkkää asian vireille panemista, mitä se vielä nykyisin on. Teknologia etenee huimin askelin. Ehkä jo ensi vuosikymmenellä kansalaiset ajavat asioitaan tuomioistuimissa oikeudenkäynnin käyttöliittymien kautta, välillä oikeudelliseen tekoälysovellukseen tukeutuen, kun he tarvitsevat juridista tietoa. Tällainen asianajaminen on suhteellisen helppoa. Sähköiseen asianajamiseen ei tarvita sitä formaalista tuomioistuinrutiinien tuntemusta (eli niin sanottua salietikettiä), mitä tehokas toiminta suullisessa käsittelyssä vaatii.

Yksi oikeudellisen konfliktinhallinnan nykysuuntaus, legal design -tutkimus, hakeekin innokkaasti sellaisia teknologiapohjaisia järjestelyjä, joilla kansalainen pääsee tuomioistuimiin ja pystyy ajamaan siellä asiaansa, vaikka hän ei käytä lakimiestä. Tällaiset itseään edustavat asianosaiset (’self-representing litigants’) alkavat yleistyä siellä, missä teknologinen kehitys on pisimmälle. Varmaa on, että ilmiö ulottuu myös Suomeen. Tällaisessa maailmassa kansalaiset eivät enää kysele oikeudenkäynteihinsä auktorisoituja lakimiehiä tai edes lakimiehiä. He vaativat AI-pohjaisia ohjelmia ja vaivattomia käyttöliittymiä helpottamaan sähköistä asiointia ja vastaavaa asianhoitoa. Lakimiehiä käytetään enää suurten intressien oikeudenkäynneissä, osapuolina institutionaaliset toistuvaisasianosaiset.

Erillinen kysymys on, mitä sähköinen asianajaminen ja virtuaalinen oikeudenkäynti vaativat niiltä lakimiehiltä, jotka harjoittavat hitaasti kuihtuvaa kaupallista asianajopraktiikkaa. Selvää on, että tällainen oikeudenkäyntiympäristö vaatii hyvää teknistä osaamista myös lakimiehiltä. Ehkä vähitellen syntyy ammattikunta, joka ei välttämättä ole juridisesti niin koulutettua mutta joka hallitsee modernin tiedonvälityksen aakkoset ja toimintatavat. Myös asianajamisen taktiikkaosaamiseen – eli asianajajan hiljaiseen tekijäntietoon – tulee todennäköisesti jotain uutta. Onhan syy olettaa, että asioita ei ajeta ”sähköisesti” samalla tavalla kuin sitä tehdään suullisessa tai täyskirjallisessa menettelyssä. Tulevaisuus näyttää, millaisiksi yksityiskohdat jäsentyvät. Varmaa kuitenkin on, että digitalisaatio etenee vastustamattomalla voimalla yli koko juridisen galaksin – ja järjestää kaiken uudella tavalla. Elokuvaharrastaja tunnistaa tässä kielikuvassa ”DUNE” -elokuvan vaikuttavimman kohtauksen (Jessica ja Paul Atreides hiekkaan hautautuneessa teltassa aavikolla).

Risto Koulu