Palaavatko ”asioitsijat” tuomioistuimiin?

,

Toisten asioita ajavat ei-lakimiehet eli niin sanotut asioitsijat katosivat tuomioistuimista vuosikymmeniä sitten. Ammattikunta elää vain arkaistisissa lakimieskaskuissa ja oikeushistoriassa. Kaskuissa asioitsijat ovat yleensä leikinlaskun (joskus varsin ilkeänkin) kohteita, oikeushistorioitsijat taas pitävät asioitsijoita aikansa ilmiöinä ja sinänsä arvostettuina (Mia Korpiola: Hyvät, pahat ja rumat maallikkoasioitsijat, TIETEESSÄ TAPAHTUU 5/2021). Ammattikunnan tuhosta yleisissä tuomioistuimissa saadaan syyttää osaksi lainsäätäjää, toisin sanoen vuoden 2002 lakimiesmonopolia (vain lakimies saa ajaa toisen asiaa) sekä lopullisena iskuna vuoden 2017 auktorisointivaatimusta (asianajopraktiikkaa harjoittavan lakimiehen on oltava asianajaja tai saatava erityinen lupa toimintaansa). Osaksi taas syypääksi lienee katsottava asianajamisen arkkitehtuuri, joka muuttui. Vanha pienimuotoinen, monesti sivutoiminen ja usein kotoa käsin hoidettu asianajo pikkuhiljaa katosi. Asianajaminen siirtyi hyvin varustettuihin toimistoihin, joissa työskentelee useita lakimiehiä. Samalla asianajopalvelujen kustannustaso nousi. Infrastruktuuri ei tietenkään ole ilmaista. Tilat maksavat, henkilökunnan palkat samoin, eikä tekniikkakaan ole ilmaista.

Kiintoisaa kyllä markkinat asiointipalveluille eivät kokonaan kadonneet. Ei-lakimiehet olisivat voineet jatkaa asiointipraktiikkaansa hallintolainkäytössä, jossa avustajaksi kelpaa ”rehellinen ja luotettava henkilö”. Tosin tästä on joitakin harvoja poikkeuksia: esimerkiksi lastensuojeluasioissa kansalaisen avustajan on oltava lakimies. Sen sijaan vastapuoli eli kunnallinen viranomainen on vapautettu tästä lakimiespakosta, mitä ei voi pitää järin oikeudenmukaisena periaateratkaisuna. Hallintolainkäyttöön erikoistunutta asioitsijaprofessiota ei kuitenkaan Suomeen syntynyt. Ehkä markkinat olivat liian pienet, eikä kysyntääkään kenties ollut. Hallintolainkäytössä tapana on, että kansalaiset hoitavat itse asiaansa hallintotuomioistuimissa – usein kylläkin heikolla menetyksellä. Tavasta tai perinteestä ei tietenkään heti luovuttu. Ehkä perinteinen asioitsijoiden ammattikunta vain menetti uskonsa, toisin sanoen arveli, että heidän aikansa oli ohitse.

Asioitsijakunnan (laajassa merkityksessä) katoaminen pakottaa oikeutta hakevan tylyyn valintaan. Auktorisoitu lakimiesapu on kallista, eikä pitkälle viedyn ammattikuntasääntelyn takia asianosainen voi käyttää avustajanaan muuta lakimiestä, vielä vähemmän osaavaa ei-juristia, ei edes silloin, kun tämä ei vaadi palkkiota avustaan. Ellei varaa auktorisoituun lakimieheen ole, kansalainen on näin pakotettu ajamaan itse asiaansa. Omatoimiseen asianajamiseenhan kaikilla on lupa. Tosin kaikki, luultavasti jopa useimmat, eivät sitä halua. Ja vaikka haluaisivatkin, lainkäytön perusformaatissa, riita-asian oikeudenkäynnissä, omatoimisesta asianajamisesta ei tule mitään. Vaikka tutkimustietoa ei tästäkään ole, asianosaiset huolisivat mielihyvin avukseen juridisia perustietoja omaavan ja esiintymiskykyisen henkilön, kutsuttiin häntä sitten tukihenkilöksi tai avustajaksi. (Tuomioistuimet tietenkin ovat mieluummin tekemisissä oikeudenkäynnin ammattilaisen kanssa, koska tämä tuntee tuomioistuimen tavat ja hänellä on taustaorganisaatio. Tässä tarkastelussa ei kuitenkaan tuomioistuimen mielipidettä kuunnella.) Kannattaa muuten panna merkille, että asioitsijan ei tarvitse olla vanhan ajan työnsä pelkästään käytännössä oppinut kansanmies. Hänellä voi olla esimerkiksi avoimen yliopiston kursseilla hankittu entistä oikeusnotaaria vastaava koulutus.

Voi olla, että asioitsijoiden ammattikunta lähivuosina elpyy. Se olisi yksi tapa ratkaista oikeudenkäyntien kustannuskriisi. Jos rahaa sen ratkaisemiseen ei löydy, oikeudenkäyntien kokonaiskustannuksia on laskettava eli jostain on tingittävä. Asiantuntijatyö on tunnetusti kallista, eikä asianajaminen ole tästä säännöstä poikkeus. Sen sijaan asiantuntijatyö on korvattavissa ja kannattaa korvata halvemmalla työllä siellä, missä sofiskoitunutta asiantuntijatyötä ei aidosti tarvita. Kaikki oikeudenkäynnit eivät vaadi täysin pätevöitynyttä asianajajaa ja vahvaa toimistoa. Kevennetyllä oikeudenkäynnillä ja asioitsijaprofessiolla on näin läheinen yhteys. Tällaisessa oikeudenkäynnissä ”pärjätään” vähemmällä juridisella koulutuksella.

Ehkä käy niinkin, että hallinnon ja piakkoin alkavan lainkäytön digitalisoituminen tuottaa luonnostaan oman asioitsijaprofessionsa. Tämä uusi professio ei enää koostuisi juridista perustietoa hankkineista ei-lakimiehistä vaan sen muodostaisivat sähköiseen asiointiin, asianajamiseen ja tekoälypohjaiseen tiedonhakemiseen erikoistuneet henkilöt. Nähtäväksi kuitenkin jää, tuottaako digitalisaatio tällaisia uudenlaisia ”digiasioitsijoita”. Paljon riippuu siitä, miten helppokäyttöisiksi – eli asiakasystävälliseksi – käyttöliittymät saadaan. Jos kansalainen pystyy itse käyttämään liittymää, hän ei tietenkään tarvitse siihen ammattilaista – eikä uutta ammattikuntaa pääse kysynnän puuttuessa syntymään. Tosin kaikki viittaa siihen, että uusi professio ei tähän esteeseen kaadu. Käyttöliittymät eivät tule toisin sanoen yllättämään helpolla käytettävyydellään. Käytettävyyttä ajatellaan, inhimillistä kylläkin, ammattilaisten silmin. Todellisilta käyttäjiltä, oikeutta hakevilta kansalaisilta, mitään ei edes kysellä, ja heidän kielteisiä kokemuksiaan selitellään. Hyviä selityksiä heikolle käytettävyydelle ovat käyttöongelmat ja käyttäjän osaamattomuus. Etenkin jälkimmäinen selitys puree: kansalaisen on vaikea todistaa osaamistaan. Näin asioitsijaprofession paluuta toivovalle kehitys näyttää varsin lupaavalta.

Risto Koulu

Rinnakkaisjulkaiseminen vauhdissa

, ,

Helsingin yliopiston kirjasto on julkaissut COMI:n kustantamia kirjoja. Kirjaston virtuaalikokoelmassa (HELDA Open Books) ovat ilmestyneet

Frände, Dan ym. : Sata vuotta prosessioikeutta (2022)

Koulu, Risto : Julkiset asiamiehet oikeuksiin pääsyn tukena (2021)

Koulu, Risto : Kollektiivinen lainkäyttö – lupauksesta sovelluksiin (2017)

Koulu, Risto : Yhdessä vai erikseen – kollektiivisen lainkäytön lupaus (2017)

Koulu, Risto : Konserniyhtiön maksukyvyttömyys ja konkurssi (2013)

Kokoelman kirjat ovat vapaasti luettavissa, ladattavissa ja jopa kaupallisesti hyödynnettävissä. Kaikki rinnakkaisjulkaistut kirjat toki säilyvät entisin ehdoin myös tällä sivulla.

Vuosina 2005–2009 julkaistuista kirjoista ei aikanaan ilmestynyt sähköisiä versioita. Rinnakkaisjulkaisun yhteydessä joistakin kirjoista sellaiset kuitenkin tehdään jälkikäteen. Ne julkaistaan sekä COMI:n kotisivuilla että HELDA Open Books -kokoelmassa.

Risto Koulu

Syntyykö oikeudenkäynnissä ”lakimieshyötyä”?

,

Keskustelu niin sanotusta lakimieshyödystä (lawyer advantage) on taas vilkastumassa: keskustelua aiheesta on käyty niin kauan kuin lakimiehiä ja oikeudenkäyntejä on ollut. Kaikki tutkimukset (joita tosin pohjoismaista saa vakavissaan etsiä) osoittavat, että asianosainen todella saa tällaista hyötyä. Lakimieheen turvautuva oikeudenhakija voittaa useammin kuin omaa asiaansa ajava: hän saa myös enemmän myönteisiä oikeudenmukaisuuskokemuksia kuin omin päin asiaansa hoitava. Vaikka kansalaisyhteiskunnassa kansalaisiin ja heidän omatoimisuuteensa uskotaan, harhailu oikeuden maailmassa on useimmille ei-lakimiehille tuskallinen koettelemus. Lakimies säästää ellei muuta niin ainakin päämiestään siltä henkiseltä rasitukselta, jonka oikeudenkäynti tuo aina mukanaan.

Jos tai kun lakimieshyödyn olemassaolo myönnetään, on aihetta kysyä, millaista lakimiestä keskivertokansalainen oikeudenkäyntiinsä kaipaa. Jossain vaiheessa on myös mietittävä, tuleeko lakimiehen olla akateemisen loppututkinnon läpäissyt lakimies vai riittäisikö tehtäviin pelkistetympi oikeudellinen koulutus, esimerkiksi alempi korkeakoulututkinto kuten sittemmin kadonnut oikeusnotaarin tutkinto. Suomessa ja yleensäkin pohjoismaissa asianosaisen lakimiehelle asetetaan yleisessä lainkäytössä poikkeuksellisen korkeat vaatimukset. Hänellä tulee olla OTM-tutkinto, hänen on oltava asianajaja tai luvan saanut oikeudenkäyntiasiamies, ja hänen käytössään pitää olla päivystysvalmis ja teknisesti moderni toimisto. Lisäksi näiden lakimiesten toiminta on ammatillisesti valvottua. Toki tästä kvalifikaatiosäännöstä on poikkeuksia, mutta ne eivät muuta kokonaiskuvaa. Kaikki tämä on sinänsä kuluttajan eli asianosaisen (jos hän on luonnollinen henkilö) kannalta hyväksi: hän saa korkealaatuisia, valvottuja ja luotettavia asianajopalveluja. Mitalin kääntöpuoli on kuitenkin tällaisten palvelujen hinta: kaikki maksaa. Sanotaan, että tyypillisen asianajajan (niin sanotusti korkeista) palkkioista yli puolet menee hänen toimistonsa yleiskulujen maksamiseen. Tämä ei yllätä, sillä toimistotilat, henkilökunta ja moderni tekniikka eivät tule ilmaiseksi. Myös valvonnasta maksetaan. Kuluttajansuojan tehostuminen on näin tahattomasti vaikeuttanut keskivertokansalaisen pääsyä oikeuksiinsa nostamalla kustannuksia, etenkin lakimiesavusta maksettavia.

Näin oikeudelliseen konfliktiin hakeutuva tai ajautuva kansalainen pakotetaan karuun valintaan. Yritänkö hoitaa itse asiaani vai palkkaanko oikeudenkäyntiin lakimiehen, johon minulla ei oikeastaan olisi varaa? Tosin riita-asioiden oikeudenkäynnissä lainsäätäjä on tehnyt parhaansa, jotta ensimmäinen vaihtoehto sulkeutuisi. Ei-lakimiehen nimittäin on jokseenkin mahdotonta minkäänlaisella menestyksellä hoitaa itse asiaansa. Hallintoasioiden oikeudenkäynneissä tällaiset lone rider -toimijat ovat vielä tavallisia, mutta menestyminen on sielläkin kyseenalaista. Ruotsalaisissa tutkimuksissa on katsottu, että myös hallintotuomioistuimissa oikeudenhakija saisi merkittävää hyötyä lakimiehestä. Kotimaisia tutkimuksia ei ole, mutta luultavasti asia on samoin Suomessa. Hallintolainkäytön kunniaksi (hallintolainkäyttöähän usein parjataan) on sanottava, että siellä asianosaisen avustajan ei tarvitse olla kvalifioitu lakimies tai ylipäätään lakimies. Toki hallintolainkäytössä vanha skandinaavinen perinne on aina ollut, että jokainen hoitaa ja saa hoitaa itse asiaansa. Omatoiminen asianajaminen on siis oikeus. Hallintotuomioistuimet ja viranomainen, joka on de facto kansalaisen vastapuoli, eivät tietenkään koe tätä perustavanlaatuiseksi ongelmaksi. Asioita on ”mukavampi ja helpompi” hoitaa, kun lakimiehet eivät tule oikeudenkäyntiä sotkemaan. Eettistä hyväksyttävyyttä on pakko miettiä vasta, kun omatoimisesta asianajamisesta tulee oikeuden sijasta velvollisuus – niin kuin se nähtävästi usein on.

Totta on, että ”lakimiehetön” oikeudenkäynti on vanha haavekuva. Kansalaiskeskustelussa ja edistyksellisessä tutkimuksessa on tästä syystä perätty kevennettyä oikeudenkäyntiä. Siinä riitapuolet itse ajaisivat asiansa, käsittelytavat olisivat yksinkertaistettuja, eikä oikeudenkäyntikuluja tuomittaisi, oli lopputulos mitkä tahansa. Koska lakimiehiä ei käytettäisi, merkittävin kustannuserä tippuisi pois. Näin oikeudenkäynnin kynnys madaltuisi, eikä tappiokaan olisi sellainen katastrofi kuin täysimittaisessa ja kuluvastuullisessa oikeudenkäynnissä. Kevennetyistä oikeudenkäynneistä on lukuisia versioita. Niiden äärisovelluksissa osapuolet eivät edes saisi käyttää lakimiehiä tai muuta ammatillista apua. Tällaisiin linjauksiin ei kannata mennä. Useimmat maallikko-oikeudenhakijat haluavat tuekseen osaavan henkilön, kun he joutuvat outoon ja konfrontoivaan tilanteeseen. Tätä yksityiskohtaa ei tarvitse vielä lähemmin miettiä. Vaikka Suomessakin kevennetystä oikeudenkäynnistä on puhuttu ja puhutaan, käytännön toimenpiteisiin sellaisen aikaansaamiseksi ei ole päästy.

Maailma on kuitenkin muuttumassa. Voi olla, että ”lakimiehetön” oikeudenkäynti toteutuu toista kautta eli yleisen digitalisoitumisen seurauksena. Sähköinen asiointi viranomaisissa alkaa olla useimmille arkipäivää. Sähköisestä asioinnista viranomaisissa taas on hyvin lyhyt askel sähköiseen asianajamiseen virtuaalisessa oikeudenkäynnissä. Kansalaisen silmissä tuomioistuin ei eroa hallintoviranomaisesta ja siirtyminen sähköiseen asiointiin sielläkin on luonnollista heti, kun se on mahdollista. Tulevaisuudessa sähköinen asiointi ei myöskään ole pelkkää asian vireille panemista, mitä se vielä nykyisin on. Teknologia etenee huimin askelin. Ehkä jo ensi vuosikymmenellä kansalaiset ajavat asioitaan tuomioistuimissa oikeudenkäynnin käyttöliittymien kautta, välillä oikeudelliseen tekoälysovellukseen tukeutuen, kun he tarvitsevat juridista tietoa. Tällainen asianajaminen on suhteellisen helppoa. Sähköiseen asianajamiseen ei tarvita sitä formaalista tuomioistuinrutiinien tuntemusta (eli niin sanottua salietikettiä), mitä tehokas toiminta suullisessa käsittelyssä vaatii.

Yksi oikeudellisen konfliktinhallinnan nykysuuntaus, legal design -tutkimus, hakeekin innokkaasti sellaisia teknologiapohjaisia järjestelyjä, joilla kansalainen pääsee tuomioistuimiin ja pystyy ajamaan siellä asiaansa, vaikka hän ei käytä lakimiestä. Tällaiset itseään edustavat asianosaiset (’self-representing litigants’) alkavat yleistyä siellä, missä teknologinen kehitys on pisimmälle. Varmaa on, että ilmiö ulottuu myös Suomeen. Tällaisessa maailmassa kansalaiset eivät enää kysele oikeudenkäynteihinsä auktorisoituja lakimiehiä tai edes lakimiehiä. He vaativat AI-pohjaisia ohjelmia ja vaivattomia käyttöliittymiä helpottamaan sähköistä asiointia ja vastaavaa asianhoitoa. Lakimiehiä käytetään enää suurten intressien oikeudenkäynneissä, osapuolina institutionaaliset toistuvaisasianosaiset.

Erillinen kysymys on, mitä sähköinen asianajaminen ja virtuaalinen oikeudenkäynti vaativat niiltä lakimiehiltä, jotka harjoittavat hitaasti kuihtuvaa kaupallista asianajopraktiikkaa. Selvää on, että tällainen oikeudenkäyntiympäristö vaatii hyvää teknistä osaamista myös lakimiehiltä. Ehkä vähitellen syntyy ammattikunta, joka ei välttämättä ole juridisesti niin koulutettua mutta joka hallitsee modernin tiedonvälityksen aakkoset ja toimintatavat. Myös asianajamisen taktiikkaosaamiseen – eli asianajajan hiljaiseen tekijäntietoon – tulee todennäköisesti jotain uutta. Onhan syy olettaa, että asioita ei ajeta ”sähköisesti” samalla tavalla kuin sitä tehdään suullisessa tai täyskirjallisessa menettelyssä. Tulevaisuus näyttää, millaisiksi yksityiskohdat jäsentyvät. Varmaa kuitenkin on, että digitalisaatio etenee vastustamattomalla voimalla yli koko juridisen galaksin – ja järjestää kaiken uudella tavalla. Elokuvaharrastaja tunnistaa tässä kielikuvassa ”DUNE” -elokuvan vaikuttavimman kohtauksen (Jessica ja Paul Atreides hiekkaan hautautuneessa teltassa aavikolla).

Risto Koulu

Julkaisuyhteistyötä yliopiston kirjaston kanssa

, ,

Helsingin yliopiston kirjasto aloitti COMIn kustantamien kirjojen julkaisemisen niin sanotussa virtuaalikokoelmassaan (HELDA Open Books). Ensimmäisenä ilmestyi ennakkotiedoista poiketen Risto Koulun ”Julkiset asiamiehet oikeuksiin pääsyn tukena” (2022). Kirja löytyy osoitteesta https://doi.org/10.31885/9789515150783

Oikeustieteen tutkimuksessa on totuttu ajattelemaan, että kansalainen vaikeuksista huolimatta lopulta pääsee omin voimin oikeuksiinsa. Joskus siihen tarvitaan julkisen vallan apua esimerkiksi julkisen oikeusavun muodossa, joskus taas kansalaisen kannattaa yhdistää voimansa muiden samassa asemassa olevien oikeudenhakijoiden kanssa. Joskus sovittelu auttaa häntä pääsemään oikeuksiinsa ilman raskasta ja riskialtista oikeudenkäyntiä. Uusin access to justice -tutkimus on nostanut esiin vielä yhden mahdollisuuden, eli julkisen asiamiehen (ombudsman) myötävaikutuksen. Julkisia asiamiehiä on Suomessakin lukuisia, heistä tunnetuimmat lienevät kuluttaja-asiamies ja tasa-arvovaltuutettu.

Julkinen asiamies voi ajaa kannetta oikeutta hakevan puolesta, avustaa tätä oikeudenkäynnissä tai ottaa vastuun oikeudenkäynnin kustannuksista, vastapuolen oikeudenkäyntikulut mukaanluettuina. Tällainen suora apu parantaa olennaisesti kansalaisen oikeuksiin pääsemistä. Hyviin tuloksiin päästään myös pehmeäksi kutsuttavalla avulla. Siinä julkinen asiamies auttaa oman alansa asiantuntemuksella kansalaista joko oikeudenkäyntiin valmistautumisessa tai itse oikeudenkäynnissä, esimerkiksi antamalla oikeudenhakijalle neuvoja, valvonnassa kertynyttä aineistoa tai suorastaan lausunnon asiassa. Totta on, että Suomessa ja pohjoismaissa julkisten asiamiesten apu yksittäisille oikeudenhakijoille on vielä pienimuotoista. Julkiset asiamiehet keskittyvät paljolti oman toimialansa valvontaan, sääntelyyn ja yleiseen kehittämiseen. Access to justice -tutkimus on kuitenkin kansainvälisestikin pannut merkille sen suuren potentiaalin, joka sisältyy julkisten asiamiesten järjestelmään.

Tässä tutkimuksessa tarkastellaan yhtäältä suomalaista asiamiesten järjestelmää ja julkisen asiamiehen keinoja tukea yksittäistä oikeudenhakijaa, toisaalta taas kansainvälistä kehitystä ja oikeuspolitiikassa avautuvia vaihtoehtoja. Julkisen asiamiehen tuki näyttää täyttävän ainakin osaksi sen aukon, jonka muut konfliktihallinnan keinot jättävät. Kirjassa kannatetaan sekä järjestelmän lainsäädännöllistä kehittämistä että voimavarojen ohjaamista tapahtuneisiin oikeudenloukkauksiin ja oikeudenhaltijoiden auttamiseen.

Loput kirjat julkaistaan viikon parin välein. Kaikki COMIn kustantamat kirjat ovat luonnollisesti edelleen luettavissa myös tältä kotisivulta.

Yliopiston kirjastossa julkaisuhanketta on hoitanut Markku Roinila. Kustantajana COMI kiittää häntä ammattitaitoisesta ja tehokkaasta yhteistyöstä. Kirjoittajana yhdyn mielelläni näihin kiitoksiin.

Risto Koulu

Kevennetyn oikeudenkäynnin ensimmäinen nousu ja aikainen tuho

,

Harva juristi perehtyy keskiaikaan tai ainakaan Englannin historiassa kuningas Rikhard III:n valtakauteen. Jos joku sen tekee, hän huomaa, että juridiikassa mikään ei tunnu olevan aidosti uutta. Kaikki kun toistaa itseään: tällä hetkellä keskustellaan siitä, olisiko niin kutsuttu kevennetty oikeudenkäynti vastaus oikeuden saavutettavuuden ongelmaan. Sama kysymys oli esillä jo seitsemänsataa vuotta sitten, vaikka itse käsite oli tietenkin tuntematon. Kevennetty oikeudenkäynti on perusoikeudenkäynnin yksinkertaistettu ja näin halvaksi saatu muunnelma. Ihannetapauksessa se on menettelynkulultaan niin vapaamuotoinen ja keskustelunomainen, että maallikko kykenee ajamaan siinä itse asiaansa. Näin lakimieskustannuksia ei synny. Lisäksi ratkaisu saadaan nopeasti. Tuomioistuimen kantamista maksuistakin on luovuttu, ja mikä tärkeintä, hävinnyt asianosainen ei, joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta, joudu maksamaan vastapuolen kustannuksia. Kevennetyistä oikeudenkäynneistä on esimerkkejä monista Euroopan maista; niistä on myös paljon käyttäjäkokemuksia, valtaosa myönteisiä, muutamat kriittisiäkin. Vaikka perusidea on selkeä, kevennetyistä oikeudenkäynneistä on monia sovelluksia. Joku sovellus on kevennetympi kuin toinen, joku taas lähenee jo täysimittaista oikeudenkäyntiä.


Varhainen ja ehkä ensimmäinen esimerkki kevennetyistä oikeudenkäynneistä ovat 1300- ja 1400-luvun vaihteen courts of request -tuomioistuimet ja niissä noudatettu menettely. Nämä tuomioistuimet saivat kiittää synnystään kuningasta eli Rikhard III:ta, jonka jälkimaine muutoin ei ole niitä parhaimpia. Tosin nykyhistorioitsijat ovat antaneet tunnustusta hänen oikeudenhoidon uudistuksilleen. He ovat myös tuoneen esiin, että Rikhard III:n seuraajien (jotka kaappasivat vallan) mustamaalaus teki tehtävänsä eli onnistui erinomaisesti. Courts of request -tuomioistuimet olivat rinnakkainen tuomioistuinlinja: niiden kilpailijoita olivat perinteiset common law -tuomioistuimet. Ne taas jo tuolloin olivat kuuluisia hitaudestaan, monimutkaisista menettelytavoistaan ja kalleudestaan. Periaatteessa courts of request -tuomioistuimet olivat tarkoitetut niille, joilla ei ollut varaa common law -oikeudenkäyntiin. Oikeudenkäynti niissä oli halpaa ellei suorastaan ilmaista. Näitä tuomioistuimia kutsuttiinkin aikanaan ”köyhäinoikeuksiksi”.


Mitä tulee itse köyhäinoikeusprosessiin, lakimiehiä ei saanut käyttää, vaan ihmisten tuli itse hoitaa asiansa. Asioita kuitenkin käsittelivät ammattituomarit, joiden osaamista ei aikalaislähteissä moitittu. Käsittely näissä uusissa tuomioistuimissa oli täyssuullista, mille ei oikeastaan ollut vaihtoehtoja. Kirjoitustaito kun oli tuolloin oppineiden, pappien ja aatelisten erioikeus. Oikeutta hakevien piti osoittaa köyhyytensä, mutta ilmeisesti (tarkkaa tietoa tästä ei ole) köyhyyskynnys oli käytännössä hyvin matala tai olematon. Tuomioistuimilla ei selvästi ollut haluja rajoittaa juttumääriään, mikä oli pitkällä tähtäimellä strateginen virhearvio. Jos alkuperäisestä ajatuksesta olisi pidetty kiinni, vaarallista kilpailua ei olisi päässyt syntymään.


Courts of request -tuomioistuimista tuli hyvin suosittuja, niiden asiamäärät kasvoivat huimasti – ja common law -tuomioistuinten juttulistat alkoivat lyhentyä. Kauan common law -tuomioistuimet eivät kilpailevan instituution suosiota katselleet. Ne alkoivat tarkoituksella häiritä – käytännössä tosiasiallisesti sabotoida – courts of request -tuomioistuimia. Näiden tuomioistuimien antamia haasteita tai julistamia tuomioita ei tunnustettu common law -tuomioistuimissa. Näin courts of request -tuomioistuimessa vireillä oleva tai jo ratkaistu asia saattoi päätyä uudelleenkäsiteltäväksi common law -tuomioistuimessa. Häirintä oli tehokasta, ja courts of request -tuomioistuinten juttumäärät alkoivat ymmärrettävästi laskea. Kun se oli edennyt tarpeeksi pitkälle, common law -tuomioistuinten painostus sai aikaan sen, että järjestelmä lakkautettiin ja kaikki asiat palasivat common law -tuomioistuimiin. Lupaavasti alkanut kokeilu päätyi siis täydelliseen epäonnistumiseen, joskaan vika ei ollut itse ideassa tai sen toteutuksessa. Lopullisesti ajatus tällaisista tuomioistuimista ei kuollut köyhäinoikeuksien mukana. Saman tyyppiset ja samaa nimeä käyttävät tuomioistuimet palasivat 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa Englannin tuomioistuinjärjestelmään. Niistäkään ei tullut pitkäikäisiä. Uusien courts of request -tuomioistuinten kohtalonhetki koitti puoli vuosisataa myöhemmin vuonna 1846, jolloin ne koko tuomioistuinlaitoksen suuruudistuksen yhteydessä lakkautettiin.


Nykyajan oikeuspoliittisilla vaikuttajilla on opittavaa common law -tuomioistuinten viestintästrategiasta, vaikka se sijoittuu aikaan, jolloin viestinnän ja tällaisen strategian käsite oli tuntematon. Julkisesti common law -tuomioistuimet suureen ääneen kehuivat uutta tuomioistuinlinjaa. Tosin kannattamiseen oli pienoinen pakkokin, koska uusi tuomioistuinlinja oli kuninkaan agendaa. Kuninkaan julkinen vastustaminen taas oli keskiajalla vakava juttu: sen seurausten rinnalla nykyinen cancel-kulttuuri kalpenee. Aikansa tunnettu lakimies Thomas More tuomittiin kuolemaan vain siksi, että hän ei ottanut osaa kuninkaan häätilaisuuteen. Poissaolo tulkittiin rikokseksi kuningasta kohtaan. Mutta takaisin pääasiaan: vaikka common law -tuomioistuimet olivat näennäisesti uusien tuomioistuinten kannalla, nämä tuomioistuimet pienin, näennäisen vähäisin ja hämäävän lakiteknisin siirroin tekivät köyhäinoikeuksien toiminnan de facto mahdottomaksi. Järjestelmän lakkauttaminen 1500-luvun lopulla hoidettiin sekin vaivihkaa: courts of request -tuomioistuinten toiminta oli perustunut määräaikaisiin säädöksiin, joita ei uudistettu.


Vaikka keskustelu kevennetyistä lainkäyttömenettelyistä käy edelleen kuumana, tämä varhainen kokeilu ei ole saanut siinä näkyvyyttä. Osaksi se selittyy sillä, että prosessioikeuden tutkijat eivät perinteisesti ole olleet kiinnostuneita oikeushistoriasta, eivät edes siitä, millaisia tuomioistuimia ja oikeudenkäyntejä ennen on ollut ja mitä kokemuksia niistä aikanaan on saatu. Alitajuisesti ehkä on ajateltu, että molemmat ovat olleet arkaistisia ja syrjäytyneitä kehityskulkuja, joista ei ole mitään opittavaa. Niinpä kertomus courts of request -tuomioistuimista kuulostaa Grimmin satujen ”prosessioikeudelliselta” versiolta. Kokeilun unohtaminen voi olla myös tietoinen valinta: käytetyt keinot eivät todellakaan olleet kunniaksi perinteisille tuomioistuimille.


Kertomus köyhäinoikeuksista ja niiden kohtalosta myös paljastaa, kuinka tuomioistuimet ovat luontaisesti mustasukkaisia jutuistaan. Oli niiden jutturuuhka millainen tahansa, juttuja ei hevin anneta muiden tuomioistuinten, kaikkein vähiten ”tulokkaiden” hoidettavaksi. Vielä vahvempana tapahtumakulussa näkyy lakimiesprofession sinänsä ymmärrettävä halu puolustaa ammattiaan ja elinkeinoaan. Uusiin tuomioistuimiin olisi ehkä suhtauduttu suopeammin, jos ne olisivat olleet common law -tuomioistuinten tapaan lakimiesvetoisia.


Suomellakin on ollut oma vastaava kokeilunsa, jonka historiassa on hieman samoja piirteitä. Vuoden 1973 laki oikeudenkäynnistä huoneenvuokra-asioissa toi alioikeuksiin asunto-oikeudet ja asunto-oikeusprosessin. Asunto-oikeudet olivat säännönmukaisen alioikeuden osastoja, jotka toimivat erityiskokoonpanossa. Kokoonpanoon kuului vuokranantajien ja vuokralaisten intressiedustajat. Asunto-oikeusprosessi ei kylläkään ollut tyylipuhdas kevennetty menettely, mutta siinä oli joitakin sen ominaisuuksia kuten lievennetty kuluvastuu. Kokeilun elinkaari jäi neljännesvuosisataan, kun taas Englannin kokeilut pääsivät sentään 1800-luvulla puoleen vuosisataan ja keskiajalla jopa yli vuosisataan. Asunto-oikeudet lakkautettiin Suomessa erillislailla vuonna 2002. Lain perustelut hämmästyttävät jälkikäteen luettuna. Hallituksen mukaan huoneenvuokra-asiat eivät poikenneet muista riita-asioista: ne voivat olla helppoja tai vaikeita. Näin ollen erityiskokoonpanoa ei tarvittu (hallituksen esitys 31/2002 vp.).


Mitään kantaa siihen, olivatko erityissäännökset itse oikeudenkäynnistä huoneenvuokra-asioissa tarpeen, ei otettu. Se olikin taktisesti järkevää, sillä tarpeettomuuden osoittaminen tässä suhteessa olisi ollut erinomaisen vaikeaa. Nyt asunto-oikeusprosessi saatiin viskatuksi pesuveden eli asunto-oikeuksien erityiskokoonpanon mukana. Totta on, että asiamäärät asunto-oikeuksissa olivat hieman laskeneet. Asunto-oikeuksien asiantuntemusta tai tukea oikeuksiin pääsylle ei silloin eikä myöhemminkään kyseenalaistettu. Nykyisestä access to justice -näkökulmasta 2000-luvun oikeuspoliittista päätöksentekoa ei voi muuta kuin kummastella. Lopputulos selittyy vain tuomioistuinpolitiikan äärimmäisellä järjestelmä- ja tuomioistuinlähtöisyydellä.


Lähteenä on käytetty:
Carter, Albert Thomas : A History of English Legal Institutions. Butterworth & Co 1902 (verkkoversio archive.org). Wikipedian artikkeli ”Court of Requests” antaa yleiskuvan näistä tuomioistuimista.

Risto Koulu

Käytännön taidot -kurssit käynnistyvät jälleen

,

COVID19-rajoitukset ovat iskeneet raskaasti oikeustieteen opetukseen. Helsingin yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa lähiopetus katosi vähäisin poikkeuksin yli kahdeksi vuodeksi tai kauniimmin sanottuna ”korvattiin” etäopetuksella. Siirtyminen etäopetukseen tapahtui yliopiston johdon ukaasilla, joka toi mieleen Neuvostoliiton kuuluisan GOSPLAN-keskusviranomaisen politiikan. Tavoite yrityksille tai tässä tapauksessa opettajille asetettiin keneltäkään mitään kysymättä. Opettajat määrättiin ottamaan kursseillaan etäopetus välittömästi käyttöön. Miten se tapahtuisi, oli opettajan murhe: työnantaja ei todellista tukea eikä voimavaroja siihen antaisi. Kiitos opettajien lojaalisuuden ja uhrautuvaisuuden – niiden varaan ei kannattaisi loputtomiin laskea – etäopetus saatiin toimimaan, aluksi nikotellen mutta lopulta yllättävän hyvin. (GOSPLAN ei sen sijaan onnistunut muussa kuin Neuvostoliiton talouden kaatamisessa.)

Tosin etäopetuksen arki ei ollut niin auvoista, mitä sen äänekkäät vaatijat ja puolustajat esittivät ja edelleen esittävät. Opettajat kyllästyivät puhumaan virtuaalisille ’tyhjille seinille’. Myös osanotto etäopetukseen epäilytti monia. Opettajan tietokoneella oli kyllä auki suuri määrä opiskelijoiden linkkejä. Opiskelijat eivät kuitenkaan tavallisesti suostuneet panemaan kameroitaan päälle. Kun myöskään kysymyksiä tai kommentteja ei juuri kuulunut ja linkit olivat päällä tuntikausia opetuksen päätymisen jälkeen, opettaja kyseli itseltään, oliko linkin toisessa päässä ollut oikeasti ketään. Tenttiosaamisen tasosta päätellen epäilys ei ollut aiheeton. Linkki oli liian helppo napsaista päälle ja lähteä tekemään muuta. Näin luotiin lumeosallistumista. ”Joustavaa” tällainen opetus toki oli opiskelijan aikataulujen kannalta.

Kukaan ei myöskään uskaltanut ääneen sanoa, että OTM-tutkinto sopii erityisen huonosti etänä opetettavaksi, oli käytetty teknologia kuinka edistyksellistä tahansa ja opiskelijat aidosti mukana. Lakimiesammatti on, vaikka sitä ei aina tule ajatelleeksi, hyvin ”sosiaalinen” ammatti. Lakimiehen on tultava toimeen ihmisten kanssa: hänen on kyettävä neuvomaan, neuvottelemaan, sovittelemaan ja ajamaan asiaa oikeudenkäynnissä. Tätä kanssakäymisen taitoa ei opita virtuaalisessa opetuksessa. Lakimiesammatteja, joissa suullisen esiintymisen tai laajemmin henkilökohtaisen vuorovaikutuksen taitoa ei tarvita, on vähän. Ennen tuppisuisia juristeja kehotettiin hakeutumaan hovioikeuksiin: siellä pärjäsi, kun osasi kirjoittaa hyvin! Asia erikseen on, että hovioikeudetkin ovat suullisuusperiaatteen myötä muuttuneet eikä tämä viisaus enää päde. Totta on, että lakimiehen työssä juoksevia asioita pystytään nykyisin hoitamaan etäyhteyksin. Tämä ei muuta kokonaiskuvaa. Lakimiesammatteihin tulee varmasti jäämään huomattava inhimillinen elementti eikä henkilökontakteilta tulla koskaan välttymään, oli lakimiesala mikä hyvänsä. Maailmaa, jota Isaac Asimov kuvaa kirjassaan ”Alaston aurinko” (1975), ei tulla näkemään.

Pahiten COVID19-rajoitukset eli lähiopetuksen kielto iskivät tietenkin käytännön taitojen nimellä tunnettuun opetukseen. Tässä opetuksessa opiskelijat tekevät simuloituja tehtäviä kokeneiden lakimiesten, tavallisesti asianajajien, syyttäjien ja tuomareiden, opastuksella. Kurssit järjestetään oikeilla työpaikoilla eli tuomioistuimissa ja asianajotoimistoissa. Näin opiskelijoille yhtäältä välittyy hiljaista tekijäntietoa, jota ei kirjoista löydy. Toisaalta he taas tutustuvat lakimiesten työpaikkoihin, lakimiesten rooliin ja keskeisiin työtehtäviin kurssin kattamalla alueella. Osa opiskelijoista pystyy myös luomaan ammatillisia kontakteja vanhempiin lakimiehiin. On selvää, että ”sosiaalistava” tavoite ei voi toteutua etäopetuksessa: työn sosiologiaa ei virtuaalisesti välitetä. Hiljaisessa tekijäntiedossa se kenties onnistuisi, mutta harva kiireinen asiantuntija suostuu puhumaan tietokoneen ruudulle. Niinpä käytännön taitojen kurssit eräin poikkeuksin ajettiin alas korona-ajaksi, ja niiden järjestäjät määrättiin disponibiliteettiin. Heidän ansiokseen on sanottava, että he ymmärsivät tiedekunnan jääneen sananlaskun mukaisesti puun ja kuoren väliin. Lähiopetuksen kielto kun tuli yliopiston ylimmältä johdolta, ei oppiaineilta.

Lukuvuonna 2022–23 käytännön taitojen kurssit taas alkavat entisin ongelmin. Ensiksikin kaikki oppiaineet eivät ollenkaan organisoi tällaista opetusta. Systemaattisesti sitä tekevät vain insolvenssioikeuden ja prosessioikeuden oppiaineet, vaikka joissakin oppiaineissa on yksittäisiä kursseja. Kursseja tarvittaisiin jokseenkin kaikkiin oppiaineisiin, oikeusteoria ja oikeushistoria poikkeuksina, koska niillä ei ole ”käytäntöä” eikä opetuksella voi hevin olla ”työelämärelevanssia” jos tätä muotisanaa halutaan käyttää. On toki myönnettävä, että kaikkiin oppiaineisiin ei luultavasti löydetä halukkaita ulkopuolisia, jotka tekevät työnsä pro bono periaatteella eli tiedekunnalta palkkiota odottamatta. Kurssihan vaatii, mikä helposti unohtuu, sen vetäjiltä melkoisen työpanoksen. Se jää puuttumaan heidän praktiikastaan ja toimiston tulovirrasta. Toiseksi kysyntä ylittää reilusti käytännön taitojen kurssien tarjonnan, toisin sanoen kursseille ilmoittautuu moninkertainen määrä motivoituneita opiskelijoita, mikä pakottaa karsimaan hakijoita. Kilpailu osanotosta johtaa oppiaineen opettajia rasittavaan suukopuun ja epäilyksiin valintakriteereistä, jotka ovat niin objektiiviset kuin ihminen vain voi keksiä. Yksittäisen kurssin osanottajamääräähän ei voi kasvattaa, koska kurssin järjestäjä, tyypillisesti tuomioistuin tai asianajotoimisto, asettaa sen käytettävissään olevien työtilojensa perusteella. Harva työpaikka pystyy käsittelemään yli 20 hengen ryhmiä. Sitä paitsi tällaisen opetuksen dynamiikka edellyttää pientä ryhmää, ideaali lienee 15 osanottajaa.

Kurssivalikoima on onnistuttu ainakin insolvenssi- ja prosessioikeudessa työllä ja tuskalla säilyttämään. Valikoima on lukuvuonna 2022–23 pääosin ennallaan, joskin yhden kurssin vetäjätoimisto vaihtuu. Valikoimaan tulee lisäksi syyslukukaudella 2022 yksi kokonaan uusi kurssi. Kurssin aihepiirinä on yrityksen saneeraaminen. Vetovastuun tästä liikejuridiikkaan painottuvasta ja samalla liiketalouden lähestymistapaa hyödyntävästä kurssista kantaa asianajaja Robert Peldán (Borenius): mukana ovat myös muut etulinjan insolvenssilainsäädännön asiantuntijat. Kurssi on erinomaisen ajankohtainen. Kansantalouden mittareita lukeva kun pystyy sanomaan, että tämän alan osaamista tullaan lähivuosina Suomessa totisesti tarvitsemaan.

Risto Koulu

Sivu taas toiminnassa!

, ,

COMIn kotisivu oli muutaman päivän ajan suljettuna teknisten ongelmien takia. Ongelmat aiheutuivat sivuston iästä, se sai ensimmäiset uutisensa jo parikymmentä vuotta sitten. Vaikeudet on lukuisten välivaiheiden jälkeen voitettu, mistä ansio – ja kiitos – kuuluu mikkeliläiselle Verkkoverstas Oy:lle. Sivu toimii nyt normaalisti.

Väliaikana saatiin tieto siitä, että Helsingin yliopiston kirjasto rinnakkaisjulkaisee sivulla olleiden COMIn kustantamien kirjojen sähköiset versiot. Ne ilmestyvät yliopiston arvostetussa HOB-virtuaalikokoelmassa, ja rinnakkaisjulkaisu tapahtuu Creative Commons -lisenssillä. Tämä lisenssi takaa kirjoille hyvän näkyvyyden ja levikin. Kirjat ovat tietenkin edelleen luettavissa ja ladattavissa myös tältä COMIn sivulta. Ensimmäiset kirjat ilmestynevät virtuaalikokoelmassa parin viikon kuluttua.

Rinnakkaisjulkaiseminen takaa sen, että kirjat ovat saatavissa tämän sivun mahdollisten käyttökatkojen aikana. Yksittäisten kirjojen tarkat ilmestymisajankohdat virtuaalikokoelmassa ilmoitetaan, kunhan saamme kirjastolta aikataulun. Luultavaa on, että julkaiseminen aloitetaan niistä kirjoista, joiden painokset ovat lopussa.

Risto Koulu

Ketäpä kiinnostaisi tuomarin rooli?

, ,

Niin kutsutun koulukunnan (Kaijus Ervastin keksimä sanonta) kirja ”Tuomarin roolit tuomioistuimissa” sai äskettäin hieman viivästyneen arvostelunsa juridisessa aikakauslehdessä (Paso LM 2022 ss. 674–678). Kirja nimittäin ilmestyi jo vuonna 2019. Viiveestä huolimatta arvostelu oli sellainen, jollaisia jokainen oikeudellisia tekstejä tuottava haluaisi lukea, oli niiden sävy mikä tahansa. Ensiksikin arvostelijalla eli tässä tapauksessa Mirjami Pasolla on sekä tutkijatausta että tuomarikokemusta, joten hän oli erinomaisen kompetentti sanomaan mielipiteensä kirjasta, joka käsittelee vähän tutkittua ja vielä vähemmän keskusteltua aihepiiriä, oikeudenkäynnin suurta tuntematonta eli tuomaria. Toiseksi Paso on selvästikin vaivautunut syventymään kunnolla kirjan premisseihin ja tavoitteisiin. Tämä ei ole oikeustieteellisissä kirja-arvosteluissa itsestäänselvyys: moni arvostelu on kirjoitettu takakannen mainostekstin ja mielikuvien perusteella. Jälki on tietenkin sen mukaista. Perehtyminen monialaiseen tutkimukseen sitä paitsi ei ole mitenkään helppoa, mitä moni kirjan lukenut onkin valitellut. Vika ei välttämättä ole kirjan rakenteessa tai esityksessä. Juristit tunnetusti pystyvät tavallisesti lukemaan vain juridisia tekstejä ja arvioivat kaikkea praktisen lainopin näkökulmasta.

 

Moni kirjoittaja, etenkin varttuneempi, toivoisi tuotoksistaan nimenomaan kriittistä palautetta. Tämä toive ei nyt toteutunut, sillä kirjoittajat ja arvostelija olivat enimmäkseen samaa mieltä sekä kehityskuluista että nykytilanteesta. Mitä tulee vaatimukseen lainkäytön avoimuudesta, ehkä me tekijät kirjoittaisimme hieman varovaisemmin. Toki tuomareiden tulisi luopua anonyymiteetti-ihanteesta eli seisoa ratkaisujensa takana. On kuitenkin totta, että anonyymiteetti antaa tuomarille suojaa. Vaikka emme ole maalittamisessa ja somevihassa niin pitkällä kuin amerikkalaiset, ilmiö on – toisin kuin vielä vuonna 2019 – varteenotettava huolenaihe. Mikään ei viittaa siihen, että olisimme menossa parempaan suuntaan. Pikemminkin on syytä uskoa, että tuomarit joutuvat tekemään työnsä yhä kovemmassa media- ja somejulkisuudessa.

 

Arvostelun ansioita on, että Paso tuo – ehkä kirjaa paremmin – esiin hyvän työyhteisön merkityksen. Voidaan jopa väittää, että hyviä tuomareita esiintyy vain hyvissä tuomioistuimissa. Pasokaan ei – sen enempää kuin kirjakaan – kuitenkaan ota kantaa siihen, kuinka hyviä työyhteisöjä tuomioistuimet nykyisin de facto ovat. Tutkimustietoa tästä ei ole, sillä tuomaritutkimus ei ole ollut suomalaisen oikeustieteen muotiteemoja. Muista maista tällaista tutkimusta toki löytyy. Selvää on, että osa esimerkiksi käräjäoikeuksista on hyviä, osa huonoja työyhteisöjä. Jotkut käräjätuomarit ovat kommentoidessaan kirjaa sanoneet, että he ovat työssään tosiasiallisesti yksinäisiä. Työyhteisöä, joka auttaisi ja jakaisi taakkaa, ei heidän tuomioistuimessaan käytännössä ole. Tuomarit eivät myöskään koe tulevansa mitenkään ”johdetuiksi”. Osa heistä ehkä pitää sitä jopa toivottavana, osa taas kokee, että laamanni (eli päällikkötuomari) ei ”heistä välitä”. Kiistatonta tietenkin on, että tuomioistuimia ja tuomioistuinlaitosta yleensäkin on nykyaikana aidosti johdettava, tykättiin siitä tai ei. Ja mitä niukemmin voimavaroin toimitaan, sitä tärkeämpää kunnon johtaminen on. Vanha itseohjautuvuus (termi on tietenkin anakronistinen) toimi kenties hyvin 1920-luvulla, vielä 1980-luvullakin sillä jotenkin pärjättiin, mutta nyt se on tie kaaokseen, epäyhtenäiseen lainkäyttöön ja jutturuuhkiin!

 

 

Risto Koulu

Laskeeko ehdotettu edustajakanne aidosti oikeudenkäyntikynnystä?

,

Suomalainen prosessilainsäädäntö on perinteisesti kirjoitettu tuomioistuinten ja tuomareiden näkökulmasta. Lainsäätäjä ei ole mainittavasti kantanut huolta siitä, miten oikeutta hakeva kansalainen saa asiansa tuomioistuimeen. Sen sijaan pääsy tuomioistuimeen (eli access to court) on ollut kiitettävästi esillä Euroopan unionin oikeuspoliittisella agendalla. Tosin tästä eurooppalaistumisesta on toistaiseksi hyötynyt vain kuluttaja ja hänkin vain kiistoissaan elinkeinonharjoittajan kanssa. Toki sekin on parempaa kuin totaalinen välinpitämättömyys tai pelkkä asiantilan surkuttelu. Uusin lisä kuluttajan oikeussuojaan ovat niin sanotut edustajakanteet, joiden perustana on unionin niin sanottu edustajakannedirektiivi.

 

Otsikon kysymys on mitä ajankohtaisin. Hallituksen esitys direktiivin täytäntöönpanosta (HE 111/3022 vp) on juuri jätetty eduskunnalle. Ehdotetut lait on tarkoitus saattaa voimaan 25.6.2023. Direktiivi määrää yksityiskohdatkin niin tarkasti, että esitys tulee jokseenkin varmasti johtamaan ehdotettuun lainsäädäntöön, toisin sanoen esitys toteutuu enintään marginaalisin tarkennuksin. Omaa lakia edustajankanteista esityksestä on turha etsiä, koska hallituksen esitys on laaja lakipaketti. Siinä esitetään kahta uutta lakia, lakia kieltotoimenpiteitä koskevista edustajakanteista sekä lakia kuluttajien yhteisiä etuja edistävien järjestöjen nimeämisestä oikeutetuiksi yksiköiksi. Koukeroiset ja vaikeaselkoiset nimensä lait saavat direktiivistä. Sen lisäksi kahta prosessilakia eli ryhmäkannelakia (444/2007) ja lakia oikeudenkäynnistä markkinaoikeudessa (100/2013) täydennetään edustajakanteita koskevilla erityissäännöksillä. Lopuksi muutoksia esitetään kahdeksaan organisaatiolakiin. Uusilla säännöksillä lukuisat virastot ja julkiset asiamiehet saavat valtuuden kyseisen ”kieltotoimenpiteitä koskevan kanteen” nostamiseen, kun asia kuuluu heidän toimialaansa.

 

Vaikka lakikokonaisuus ensi silmäyksellä hämmentää, sen perusajatus on yksinkertainen. Oikeussuoja jakaantuu tunnetusti ennakolliseen (eli preventiiviseen) ja hyvittävään (eli reparatiiviseen oikeussuojaan). Ensimmäisellä yritetään estää tulevia oikeudenloukkauksia. Jos se onnistuu, vaikeaa ongelmaa oikeuksiin pääsemisestä vääryyksissä ei synny. Ennakollisessa oikeussuojassa tyypillisesti epäilyttävä (eli potentiaalisesti oikeuksia loukkaava) toiminta kielletään. Tässä ei sinänsä ole mitään uutta. Nykyisinkin moni viranomainen tai vastaava institutionaalinen taho saa ajaa kieltoon tähtäävää kannetta joko yleisessä tuomioistuimessa tai hallintotuomioistuimessa. Tarkoitukseen käytetään forumina myös erityistuomioistuimia, lähinnä markkinaoikeutta. On huomattava, että tällaiset viranomaisten kieltokanteet eivät ole käsitteellisesti ryhmäkanteita. Viranomaisenhan ei tarvitse määritellä, vielä vähemmän luetella, sitä ryhmää, jonka edustajana se toimii. Asia erikseen on, että on mahdollista suurin piirtein sanoa, mikä ”ryhmä” lopulta hyötyy siitä, että kielto annetaan, tai mikä kuluttajajoukko on akuutissa oikeudenloukkauksen vaarassa, jos kieltokanne (tai vastaava vaatimus) hylätään. Hallituksen esitys varaa termin ”edustajakanne” nimenomaan kieltotoimenpiteitä tarkoittaville kanteille. Tosin ne ovat prosessilain systematiikassa hakemuksia, koska oikeudenkäyntejä kieltoasioissa ei pantaisi muodollisesti vireille kanteilla vaan hakemuksilla.

 

Uudistus antaa oikeutetuille yksiköille vallan panna vireille edustajakanne sellaista elinkeinonharjoittajaa vastaan, joka on menetellyt ”kuluttajien yhteisiä etuja” suojaavien säännösten vastaisesti (ehdotettu 2 §). Oikeutettuja eli kanteen nostamiseen pystyviä yksiköitä ovat laissa luetellut viranomaiset (joukoissa muun muassa kuluttaja-asiamies ja Kilpailu- ja kuluttajavirasto) sekä rekisteröityneet kuluttajajärjestöt (ehdotetut 5 ja 6 §). Kanteen perusteella markkinaoikeus voi kieltää elinkeinonharjoittajaa jatkamasta tai uudistamasta tällaista menettelyä (ehdotettu 10 §). Sen sijaan hallituksen esitys lähtee siitä, että kieltotoimenpiteitä ei voida hakea ryhmäkanteella vaan siihen on käytettävä ”oikeaa” edustajakannetta.

 

Hyvittävässä oikeussuojassa oikeudenloukkauksen kokenut kansalainen, tässä tapauksessa kuluttaja, saa hyvityksen, tyypillisesti vahingonkorvauksen kärsimästään vääryydestä. Hyvitystä hakeva edustajakanne on käsitteellisesti ryhmäkanne. Kanteessa on yksilöitävä, kuka vaatii hyvitystä, millä perusteella hän sitä vaatii ja paljonko hän vaatii. Hallituksen esitys lähteekin siitä, että ”hyvitystoimenpiteitä koskevat” edustajakanteet ovat nimeltään ryhmäkanteita. Niitä sääntelee vuoden 2007 ryhmäkannelaki. Tyypillinen ryhmäkanne on näin ollen kanteiden kolmijaottelussa niin sanottu suorituskanne. Teoriassa myös vahvistuskannetyyppisiä ryhmäkanteita voidaan ajaa ja on joskus ajettukin. Tällöin yksilölliset hyvitysvaatimukset ratkaistaan myöhemmissä yksilöllisissä oikeudenkäynneissä, joita kutsutaan tavallisesti seurannaiskanteiksi. Kömpelö formaatti tarjoaa oikeudenhakijoille merkittävän edun. Vahvistuskannetyyppisellä ryhmäkanteella saadaan oikeusvoimainen ratkaisu hyvitys- tai korvausperusteesta: näin seurannaiskanteessa riidellään enää korvauksen määristä. Näin oikeudenkäynnin riski on minimaalinen. Seurannaiskannetta ei tietenkään nosteta, ellei peruste ole tullut asianmukaisesti todetuksi.

 

Direktiivin täytäntöönpanon myötä hyvittävä oikeussuoja kuluttajariidoissa eli käytännössä ryhmäkanteissa parantuu ratkaisevasti. Kuluttaja-asiamies nimittäin menettää aikaisemman yksinoikeutensa tällaisen kanteen nostamiseen ja ajamiseen. On myönnettävä, että direktiivikään ei anna kanneoikeutta kaikille kuluttajajärjestöille. Ryhmäkanteen nostaminen vaatii, että oikeutta hakevia kuluttajia edustava järjestö, tyypillisesti rekisteröitynyt kuluttajayhdistys, on sitä ennen rekisteröitynyt myös ”oikeutetuksi yksiköksi” (ehdotettu ryhmäkannelaki 4a §). Tämän statuksen saatuaan järjestö kuitenkin saa nostaa – erikseen lupia kyselemättä tai rekisteröintejä hakematta – tarpeelliseksi katsomansa ryhmäkanteet. Vaikka kanneoikeuden laajennus on nykytilaan verrattuna käänteentekevä, access to justice -tutkija ei ole täysin tyytyväinen. Rekisteröinti on byrokraattinen prosessi. Lisäksi rekisteröintiä hoitava viranomainen, Suomessa oikeusministeriö, saa epäsuorasti mahdollisuuden vaikuttaa siihen, millaisia ryhmäkanteita tulevaisuudessa nostetaan (ehdotettu laki kuluttajien yhteisiä etuja edistävien järjestöjen nimeämisestä oikeutetuiksi yksiköiksi 2 §). Rekisteröintiä koskevat vaatimukset ovat nimittäin epämääräisiä ja vaikeasti tulkittavia, esimerkkinä määräys, että järjestöllä on oltava käytössään menettelyt, joilla estetään ulkopuolinen vaikuttaminen ja rahoituksen aikaansaamat ristiriidat (ehdotettu 3 § 7-k). Näin harkinnanvaraisia ennakkoehtoja kanneoikeudelle ei saisi asettaa.

 

Vielä enemmän access to justice -tutkijan tukkaa nostaa pystyyn tuomioistuimelle annettu valta tutkia, mistä järjestön oikeudenkäyntiin käyttämät tai tarvitsemat rahat ovat peräisin (Koulu 2022 s. 191). Ryhmäkanteen ulkopuolinen rahoittaja ei saa olla ryhmäkanteen vastaajan kilpailija tai vastaajasta riippuvainen. Tämä kuulostaa sinänsä perustellulta (ehdotettu 2a.1 §). Hallituksen esityksestä saa kuitenkin kuvan, että epäasianmukainen vaikuttaminen ryhmäkanteeseen tekee rahoituksesta epäilyttävän, vaikka rahoittaja ei ole vastaajan kilpailija eikä vastaajasta riippuvainen. Asia erikseen on, että päätelmä tuntuu suoraan sanottuna järjettömältä. Sitä ei ehkä ole tarkoitettukaan. On joka tapauksessa helppo huomata, että rahoittajan suhde vastaajaan ja/tai rahoittajan puuttuminen oikeudenkäyntiin ”kuluttajille haitallisella tavalla” tarjoaa loputtomasti ylimääräisiä kiistanaiheita. Osaava vastaaja käyttääkin näin avautuvaa tilaisuutta hyväkseen ja sitoo kantajajärjestön pitkälliseen ja voimavaroja hajottavaan erillisriitaan rahoituksen laillisuudesta. Hallituksen esitys antaakin sen kuvan, että turvallista rahoitusta ovat kuluttajajärjestölle vain valtion suorat avustukset ja hankerahoitus, säätiöiltä saatu rahoitus sekä kattojärjestön suoma rahoitus. Muu ulkopuolinen rahoitus siis olisi syytä torjua, jottei se antaisi aihetta tällaiseen ”esiriitaan”. Oikeus kanteen nostamiseen on sekin aina kiistettävissä. Tuomioistuin nimittäin joutuu pohtimaan, onko viranomainen nostanut kanteen ”valvontavaltaansa” tai kuluttajajärjestö ”sääntömääräiseen tarkoitukseensa” kuuluvassa asiassa. On selvää, että kanneoikeuden riitauttava vastaajan väite tarjoaa myös näppärän keinon pääasiaa (eli kieltoa tai hyvitystä) koskevan oikeudenkäynnin viivyttämiseen.

 

Normaalissa oikeussuojassa tällaisia prosessinedellytyksiä ei ole. Kantajan motiiveja kyselevä tuomioistuin saisi vähintäänkin moitteita, ja asianosaisen maksukykyä tai sen alkuperää tivaava tuomari olisi jo virkasyytteen vaarassa. Sitä paitsi voidaan kysyä, mitä järkeä rekisteröintivaatimuksessa on, kun tällaiset seikat kuitenkin selvitetään joka ikisessä ryhmäkanteessa erikseen. Access to justice -tutkija suosittelisikin matalaa rekisteröintikynnystä, olettamusta, että kanne on nostettu oikeuksiin pääsemiseksi ja sen hyväksymistä, että oikeudenkäynteihin on hyvä saada ulkopuolista rahoitusta, tuli se mistä tahansa (Koulu 2020 s. 200). Rahoituksen selvittämätön tai ehkä epäilyttäväkin alkuperä on pienempi paha kuin se, että kuluttajat eivät pääse oikeuksiinsa taloudellisista syistä.

 

Näistä epäilyksistä huolimatta on myönnettävä, että kannevallan laajentaminen järjestöihin ja ylipäätään luottaminen kansalaisyhteiskuntaan on erinomaisen tervetullut uudistus. Nähtäväksi kuitenkin jää, tuleeko uudistuksesta käytännössä yhtä merkittävä kuin se periaatteessa on. Tutkimuksessa on epäilty, ettei Suomesta löydy niin vahvoja ja varakkaita kuluttajajärjestöjä, että niistä olisi ajamaan kielto- tai ryhmäkanteita.  Kynnykseksi ei aina nouse niinkään oikeudenkäynnin rahoitus. Se on nimittäin hoidettavissa ”valtionavulla”; sen sijaan säätiöiden ja kattojärjestöjen tukeen tuskin kannattaa paljoa laskea. Ulkomaillakin järjestöjen kanteet tavallisesti ajetaan julkisella rahoituksella. Tästä samalla seuraa, että jyrkkä erottelu julkinen ryhmäkanne/järjestön ryhmäkanne on melko keinotekoinen. Julkinen valta kun tosiasiallisesti ratkaisee avustus- ja hankepäätöksillään, mitä ryhmäkanteita nostetaan. Tosin laki antaa ryhmäkanteessa järjestölle luvan periä kohtuullisia ilmoittautumismaksuja ryhmään ilmoittautuvilta kuluttajilta (ehdotettu 7 §). Pienessä maassa ilmoittautumismaksuista ei mainittavia summia kerry. Näin kerättävä rahoitus tuskin riittää edes alustaviin yhteydenottoihin.

 

Julkinen rahoitus, vaikka se kattaisi kaikki kustannukset, ei sekään välttämättä houkuttele kanteen nostamiseen. Ryhmäkanne vaatii myös järjestöltä (käytännössä sen aktiivisilta jäseniltä) sekä sitoutumista että työpanosta. Järjestöä tarvitaan esimerkiksi ryhmän kokoamiseen ja huolehtimaan yhteydenpidosta sen jäseniin. Vaikka itse kanteen nostaminen ja asianajaminen on uskottavissa toimeksiannolla asianajotoimistolle, kaikkea ei voida sille siirtää, etenkään jos ryhmä koostuu järjestön omista jäsenistä, mikä lienee tavallista. Myös asianajotoimisto edellyttää vähintäänkin toimeksiannon sisällöllistä määrittelyä ja luultavasti myös jonkinlaisia ohjeita siitä, miten asiaa ajetaan. Lisäksi järjestön asiantuntemusta todennäköisesti tarvitaan itse oikeudenkäynnissäkin. Pessimisti löytää jopa kulttuurisia rajoitteita. Suomalaiseen yhdistysmaailmaan – järjestöthän ovat aatteellisia yhdistyksiä – ei luontevasti istu litigaatiohenkisyys. Esimerkiksi suomalaiset kuluttajajärjestöt ovat olleet käytännössä paitsi näkymättömiä myös hampaattomia; ne ovat tottuneet asioimaan kuluttaja-asiamiehen kautta ja vaikuttamaan lobbauksellaan lähinnä tulevaan lainsäädäntöön. Interventio konkreettisiin riitaisuuksiin on ollut niille vierasta.

 

Toki on kaikki syy toivoa, että nämä epäilykset ovat aiheettomia ja että Suomesta pitkällä tähtäimellä löytyy militantteja, ryhmäkanteisiinkin halukkaita kuluttajajärjestöjä. Sen sijaan on hyvin epätodennäköistä, että järjestöt kykenisivät ilman julkista rahoitusta nostamaan ensimmäistäkään kannetta. Kanteen nostaminen ja etenkin ajaminen vaatii paljon lakimiesapua, ja se taas kokemusperäisesti maksaa. Maksutonta apua ei ole saatavissa. Täydellisillä tulospalkkioilla toimivia asianajajia kun ei Suomessa – toisin kuin monissa maissa – juurikaan ole. Sen varaan, että joku asianajaja suostuisi aatteellisista tai PR-syistä ajamaan työlästä edustajakannetta tai ryhmäkannetta järjestön lukuun ilmaiseksi, ei myöskään saisi mitään laskea.

 

Täysin varauksetonta vastaanottoa uudistus ei, kuten arvata saattaa, tule saamaan. Direktiiviä ja siihen perustuvaa hallituksen esitystä on valmiiksi arvosteltu (Helsingin Sanomat 1.8.2022: ”Kuluttajille koituneet menetykset pitää korvata tehokkaasti”). Arvostelu kohdistuu rakenteeseen, ja siinä on melkoisesti perääkin. Preventiivinen ja reparatiivinen oikeussuoja päätyvät hallituksen esityksessä eri tuomioistuinlinjoille, ensimmäinen erityistuomioistuimeen eli markkinaoikeuteen, jälkimmäinen taas yleiseen tuomioistuimeen. Periaatteessa saman tapahtumaketjun (eli säännösten vastaisen menettelyn) käsittely kahdessa eri tuomioistuimessa ei ole kustannustehokasta. Se tuo kaksinkertaiset kustannukset, pitkät käsittelyajat sekä ristiriitaisten ratkaisujen riskin. Kustannustehokkaampaa olisi ollut koota kaikki vaatimukset yhteen ja samaan tuomioistuimeen, oli se mikä tahansa. Käytännössä epäkohta ei kenties ole niin näkyvä kuin teoriassa. Hyvitysten tuomitseminen vanhoista oikeudenloukkauksista ensiksikin panee elinkeinonharjoittajan vakavasti harkitsemaan, onko kannattavaa jatkaa menettelyä. Onhan selvää, että pian nostetaan seuraava ryhmäkanne. Toiseksi oikeutettujen yksikköjen, käytännössä kuluttaja-asiamiehen ja kuluttajajärjestön, intressit eivät välttämättä tai edes pääsääntöisesti ole samat. Kuluttaja-asiamies voi asettaa prioriteetikseen kiellon saamiseen, kuluttajajärjestö taas hakee ensisijaisesti jäsenilleen hyvitystä. Sen sijaan on vaikea uskoa, että kuluttajajärjestön voimavarat riittäisivät samassa jatkumossa oikeudenkäynteihin niin käräjäoikeudessa kuin markkinaoikeudessakin. Tässä suhteessa arvostelu osuu varmasti maaliinsa.

 

Kahden tuomioistuimen mallia voidaan myös puoltaa tuomioistuinten osaamisella. Markkinaoikeus on elinkeinoelämän riitaisuuksiin erikoistunut ja kapasiteetiltaan suhteellisen pieni tuomioistuin, yleinen tuomioistuin taas osaa käsitellä ja ratkaista korvausvaatimuksia. Onhan selvää, että ryhmäkanne tuo tuomioistuimeen sadoittain tai tuhansittain yksilöllisiä hyvitysvaatimuksia, tavallisesti korvausvaatimuksia. Kokemukset joukkokanteista eli asfaltti- ja metsäkartellijutuista osoittavat ellei muuta niin sen, että suuri käräjäoikeus pystyy käsittelemään kohtalaisen tehokkaasti suurta joukkoa erimääräisiä ja (hieman) eriperusteisia vaatimuksia (Koulu 2017 s. 206).  Miten kävisi markkinaoikeudelle, jää arvailtavaksi – ja toivottavasti myös kokeilematta. Jos yhden väylän mallia harkitaan, kannattaisi pikemminkin ohjata kieltokanteet yleisiin tuomioistuimiin. Tällöin nähtäväksi jäisi vain se, miten hyvin yleinen tuomioistuin tuntee elinkeinoelämää. Puolustukseksi on sanottava, että tämä tuntemus on aina hankittavissa asiantuntijatodistelulla.

 

Oli niin tai näin, työnjako tuntuu parhaalta ratkaisulta. Siinä viranomaiset kantavat vastuun kieltokanteista, kuluttajajärjestöt taas keskittyvät ryhmäkanteiden nostamiseen ja ajamiseen. Toimiva työnjako kylläkin vaatii kahta reunaehtoa. Ensiksikin järjestön on saatava ryhmäkanteeseen kohdennettua julkista rahoitusta, toiseksi viranomaisten on tuettava ryhmäkanteen ajamista antamalla siihen henkistä tukea (sitä ei ole syytä väheksyä) ja asiantuntija-apua. Viranomainen voi esimerkiksi luovuttaa kannetta suunnittelevalle järjestölle toimialan valvonnassa kertynyttä tietoa tai tarjota ilmaista asiantuntijatodistelua itse oikeudenkäyntiin. Kannattaa muistaa, että viranomaiset ja kuluttajajärjestöt eivät ole kilpailijoita oikeussuojamarkkinoilla: kumpikin on lähtökohtaisesti samalla eli kuluttajan asialla. Direktiiviä ja hallituksen esitystä voidaan pikemminkin moittia siitä, että tällaisen yhteistyön tarpeellisuus ja hyöty tuntuvat kokonaan unohtuneen!

Risto Koulu

Sopuisa kansa vai surkea oikeussuojajärjestelmä?

,

Blogikirjoittelu on nopein ja helpoin tapa saada mielipiteensä julkisuuteen. Vertaisarvioinnin tai aikakauslehden aikataulun tuomaa viivettä ei ole, ja kirjoittaja välttyy referee-arvioijan joskus erinomaisen asiaatuntemattomilta kommenteilta. Nopeudella ja helppoudella on kuitenkin hintansa, joskin kirjoittaja sen usein unohtaa. Harvalla blogilla on laaja ja vakaa lukijakunta, joten ansiokkaatkin kirjoitukset menevät virtuaalisille tyhjille seinille. Blogikirjoitukset ovat sitä paitsi todellisia päivänperhoja: äärimmäisen harva vaivautuu lukemaan vanhoja blogikirjoituksia. Tosin jotkut bloginikkarit ovat alkaneet koota parhaita kirjoituksiaan niin sanotuiksi blogikirjoiksi, joista parhaat pääsevät harmaan kirjallisuuden sarjaan. Nämä ajatukset tulevat mieleen, kun lukija tutustuu OTT Jukka Siron kirjoitukseen ”Euroopan sopuisin kansa?”. Kirjoitus ilmestyi keskellä kesää (tarkkaan ottaen 14.6.2022) pienen sisäpiirin eli Prosessioikeudellisen yhdistyksen blogisivulla – ja jäi näin varmasti vaille sitä lukijakuntaa, jonka se olisi ehdottomasti ansainnut. Kirjoituksen pitäisi oikeastaan olla kehystettynä jokaisen työnsä vakavasti ottavan oikeuspoliitikon seinällä.

 

Siron aihe on mitä keskeisin. Ensiksikin: miksi Suomessa on kansainvälisesti vertaillen ja asukaslukuun suhteutettuna niin vähän oikeudenkäyntejä riita-asioissa? Toiseksi on syytä kysyä, miksi oikeudenkäyntien määrä vielä tästäkin koko ajan laskee. Trendiähän ei voi selittää saivartelulla tilastoinnin perusteista, niiden muutosten vaikutuksella tai kansankulttuurilla. Siro löytää riita-asioiden vähäisyydelle uskottavalta kuulostavan joskin epäilyttävän yksioikoisen selityksen. Asioiden vähälukuisuus ”viittaa siihen, että monet eivät koe voivansa saattaa riitaansa käräjäoikeuteen silloinkaan, kun katsovat olevansa oikeassa ja haluaisivat niin tehdä”. Oikeudenkäynteihin halukkaita toisin sanoen olisi enemmänkin. Tätä päätelmää on vaikea kiistää. Oikeudellisen konfliktinhallinnan tutkimus on osoittanut, että Suomessa lainsäätäjä on ”onnistunut” tekemään riita-asian oikeudenkäynnistä todellisen myrkkypillerin oikeuksiaan hakevalle keskivertokansalaiselle ja jopa pienille yrityksille. Oikeudenkäynnin raskas arkkitehtuuri nostaa ensiksikin asianajamiskustannukset korkealle, etenkin kun omatoimiselle asianajamiselle ei jää tilaa. Toiseksi ankara kuluvastuu rankaisee hävinnyttä asianosaista. Hän joutuu maksamaan myös vastapuolensa korkeat kustannukset. Ja kolmanneksi: keinot oikeudenkäyntien rahoittamiseksi ovat harvinaisen kehittymättömät. Vain institutionaaliset asianosaiset hyötyvät esimerkiksi tarjolla olevasta riitasijoittamisesta eli kaupallisesta sivullisrahoituksesta.

 

Suomalaista oikeuspolitiikkaa ei ehkä pitäisi liikaa haukkua. On myönnettävä, että oikeuksiin pääsemisen ongelma on lähtökohtaisesti ratkaisematon. Yksikään lainsäätäjä ei ole siinä onnistunut. Sen sijaan on oikeutettua sanoa, että suomalainen lainsäätäjä – tai ehkä ensisijaisesti oikeuspolitiikka – ei ole sitä vakavissaan edes yrittänyt. Sitä taas on paljon vaikeampi ymmärtää, anteeksiantamisesta puhumattakaan. Tällainen väite toki vaatii järeät perustelut, jotka joudutaan tässä tiivistämään. Modernin konfliktinhallinnan tutkimuksen keskeisiä havaintoja on, että oikeuksiin pääsyn järjestelmä on koottava paloista, toisin sanoen erilaisista alajärjestelmistä, jotka osaksi peittävät toisensa mutta samalla myös täydentävät toisiaan. Alajärjestelmiä ovat: toimivat ADR-mekanismit, laaja kollektiivinen oikeussuoja, kattava oikeudenkäyntien rahoitus, perusoikeudenkäyntiä kevyempi oikeudenkäynti -formaatti ja aktiiviset julkiset asiamiehet (ombudsman). Keskustelu ADR-mekanismeista, etunenässä tuomioistuinsovittelusta hallitsi oikeuspolitiikkaa Euroopassa 1990-luvulla. Sovittelun kuviteltiin ratkaisevan kertaheitolla ja halvalla oikeuksiin pääsyn ongelman: hieman opastettuina asianosaiset (tai oikeammin konfliktiosapuolet) kun sopisivat riidan kuin riidan. 2000-luvun ensimmäistä vuosikymmentä taas väritti – tosin ei juuri Suomessa – kollektiivisen oikeussuojan lupaus. Seuraavan vuosikymmenen teemaksi nousi vuorostaan oikeudenkäyntien rahoittamisen ongelma. Tämän hetken muotiteema taas on se apu, jolla julkiset asiamiehet voivat tukea oikeuksiin pääsyä. Sen sijaan kevennetyt oikeudenkäynnit ovat jostain syystä jääneet eurooppalaisessa oikeuspolitiikassa ja tutkimuksessa kesannolle. Kevyen ja samalla matalan kustannustason oikeudenkäynnin tarve on kyllä periaatteessa tunnustettu, mutta samalla on keksitty lukuisia syitä sille, miksi ajatusta ei voida toteuttaa.

 

Alkuinnostus on tavallisesti haihtunut tutkimuksen edetessä. On havaittu, että läheskään kaikki riidat eivät ole sovittavissa, koska useissa tilanteissa toinen osapuoli ei pidä sopimista etunsa mukaisena. Sovintokelpoisia tässä merkityksessä on ehkä 10–20 prosenttia oikeudellisiksi muuntuneista riidoista. Kollektiivinen oikeussuoja on kylläkin tehokasta, mutta sen käyttöala on kovin rajoitettu. Vastapuolen suostumusta ei siinä kysellä, mutta kaikki riidat eivät ole kollektiivisia (useita samassa asemassa olevia oikeudenhakijoita ei ole) tai he eivät pysty yhteistoimintaan (vaatimukset ovat erilaisia tai oikeudenhakijat erimielisiä). Totta on, että ryhmäkanne, pilottikanteet ja joukkokanteet sisältävät käyttöaloillaan piilevää potentiaalia, jota ei erityisesti pohjoismaissa ole kunnolla hyödynnetty. Julkiset asiamiehet ovat konfliktinhallinnan tutkimuksen viimeinen sana, eikä sitä toistaiseksi ole tyrmätty. Aktiiviset julkiset asiamiehet voivat auttaa asianajolla tai rahoituksella sekä yksittäisiä asianosaisia pilottioikeudenkäynneissä että suuria joukkoja ryhmäkanteiden vireillepanijoina. He voisivat periaatteessa myös koordinoida joukkokanteita silloin, kun ryhmäkanne-optio ei ryhmän pienuuden tai heterogeenisuuden takia ole mielekäs.

 

Eniten mielipiteitä jakaa oikeudenkäynnin rahoituksen kehittäminen. Selvää on vain se, että kuluvastuun hienosäätö ei auta: mikään mahdollinen uudistus siinä ei tuo uutta rahaa oikeudenkäyntiin. Säännökset vain jakavat vastuuta asianosaisten kesken. Jos ajatellaan keskivertokansalaisen pääsyä oikeuksiin, apua saataisiin vain yksipuolisista kulusäännöistä. Niissä oikeutta hakevalle on oikeus saada korvaus hävinneeltä vastapuolelta, ei sen sijaan velvollisuutta korvata vastapuolen kustannuksia, jos tämä voittaa. Tämä laskisi merkittävästi oikeudenkäyntikynnystä alentamalla sen riskiä. Yksipuolinen kulusääntö kuulostaa reilulta, kun vastapuoli on suuryritys tai julkinen valta, jota tappio ja kuluvastuu ei hätkähdytä. Sen sijaan jos vastapuoli on toinen keskivertokansalainen, sääntö on ilmeisen epäoikeudenmukainen. Julkinen oikeusapu ja oikeusturvavakuutus hyväksytään yleisesti oikeudenkäynnin rahoituskeinoiksi, eikä kenelläkään tunnu olevan sitäkään vastaan mitään, että kaupallinen taho rahoittaa oikeudenkäyntejä voittoa saadakseen. Sen sijaan vastikkeetonta sivullisrahoitusta syystä tai toisesta vierastetaan, joissakin maissa jopa pelätään. Suomessa tämä on niin uutta, ettei siihen ole otettu virallista tai epävirallistakaan kantaa.

 

Entäpä miten asiat ovat Suomessa? ADR-sektorin laiminlyönnistä suomalaista oikeuspolitiikkaa ei voi syyttää: siihen, etenkin sen tuomioistuinversioon on panostettu sekä taloudellisesti että henkisesti. Tuomioistuimet onnistuttiin siirtämään sovintokulttuuriin jopa siinä määrin, että tuomareita toisinaan moitiskeltiin ”sovintoon pakottamisesta”. Kollektiivisessa lainkäytössä kuva ei ole yksiselitteinen. Ryhmäkannelaki oli jokseenkin täydellinen floppi, mutta muut kollektiivikanteet vaikuttavat toimivilta oikeussuojavälineiltä. Tosin prosessilaki ei niitä suosi mutta ei myöskään kasaa niiden tielle sellaisia esteitä kuin joissakin keskieurooppalaisissa maissa. Julkinen ja yhteisöllinen oikeusapu täyttävät jotenkin oman nichensä eli evoluutiobiologisen lokeronsa, joskaan kukaan ei ole odottanut eikä odota niiltä tyhjentävää vastausta oikeuksiin pääsyn kynnykseen. Oikeusturvavakuutus taas ei täyttänyt Suomessa sille asetettuja odotuksia. Isommassa riita-asiassa vakuutuksen enimmäiskatto täyttyy jo ennen oikeudenkäynnin alkamista. Julkisten asiamiesten verkko on kattavuudeltaan Suomessa keskivertotasoa, mutta asiamiesten taloudelliset voimavarat ja monesti nähtävästi halukkuuskaan eivät riitä oikeudenhakijoiden tukemiseen yksittäistapauksissa. Sitä paitsi he keskittyvät tavallisesti toimialansa valvontaan ja ”kehittämiseen”.

 

Yksinkertaistettu eli kevennetty oikeudenkäynti on ollut muutaman kerran esillä lainvalmistelussa. Keskustelu on kuitenkin jämähtänyt epämääräiseksi kiistelyksi siitä, tarvitaanko perusprosessin rinnalle tällaista vaihtoehtoa. Adjektiivi ”epämääräinen” kuvaa sitä, että keskustelijat eivät vaivaudu kertomaan, mitä he kevennetyllä oikeudenkäynnillä tarkoittavat, mitä sen muunnelmia on olemassa ja mitä niistä kannattaisi lähemmin miettiä Suomen kaltaisessa asukasluvultaan vähäisessä ja pitkien välimatkojen maassa. Ilmeistä sitä paitsi on, että moderni etäteknologia avaa uusia mahdollisuuksia sekä perusoikeudenkäynnissä että sen muunnelmissa. Kevennetyn oikeudenkäynnin edut nimittäin vähenevät, jos ajattelu lähtee läsnäolosta samassa fyysisessä tilassa.

 

Oikeudenkäynnin rahoittaminen ei sekään ole saanut mainittavaa huomiota. Yleistäen voi sanoa, että tällainen rahoittaminen on Suomessa harvinaisen kehittymätöntä: kansainväliset innovaatiot kuten niin sanottu riitasijoittaminen vasta alkavat saapua Suomeen. Totta kylläkin on, että OK 21 luvun säännösten tulkinnasta ja ehkä täsmentämisestäkin puhutaan niin lehtien palstoilla kuin erilaisissa oikeusministeriön ”selvityksissä”. Tässä merkityksessä oikeudenkäyntien kustannukset – ja samalla niiden rahoittaminen – ovat kiitettävästi esillä. Analyyttisenä tai syvällisenä tätä keskustelua on vaikea pitää. Kustannuksissa keskeiseksi ongelmaksi kun paikallistetaan asianajajien kohtuuton laskutus. Se taas nostaa oikeudenkäyntikynnyksen kuluttaja-palkansaajan ulottumattomiin. Epäluuloinen sivullinen ei voi välttyä epäilykseltä, että huomio tarkoituksella viedään toisarvoiseen ja a priori väärään yksityiskohtaan. Toki mahdollista on, että keskustelijat aidosti näin uskovat. Kieltämättä ylilaskutustakin esiintyy. Oli niin tai näin, näin rajatusta mielipiteenvaihdosta on turha odottaa käänteentekeviä tuloksia. Tosin on myönnettävä, että ilmaisessa oikeudenkäynnissä ei synny kustannuksia eikä ongelmaa siitä, miten kustannukset ensivaiheessa rahoitetaan ja kuka ne lopulta maksaa. Toistaiseksi vain kukaan ei ole osannut sanoa, miten tähän ideaaliin päästään julkista taloutta rasittamatta!

 

 

Risto Koulu